REPPUREISSULLA KIINASSA

REPPUREISSULLA KIINASSA TALVELLA 2007

Vaimon kanssa syntyi joulun alla 2006 huiman tuntuinen ajatus – Kiinaan reppureissulle! Olimme aikaisemmin varanneet Supersaverin kautta lennon Bangkokiin ajatellen mennä pohjois-Thaimaahan Siang Maihin ja Siang Raihin sekä ehkä sieltä Kiinan puolelle ja mahdollisesti myös Myanmariin. Supersaverin laskusta jäi vahingossa ruksaamatta pois peruutusturvavakuutus. Joulun tienoilla Finnair julkaisi puolet halvemman tarjouslennon Kantoniin (Guangzhou'hun), jonka tilasimmekin maksimiajaksi (2,5 viikkoa) ja peruutimme edellisen varauksen.

Lento sujui hyvin. Mutta jatkolentopaikkaa Guiliniin ei löytynyt, vaikka meillä olikin esittää e-lippu ja varausnumero. Varausprosessi netissä oli jäänyt siis jostain syystä kesken, sillä emmehän toki olleet lippuja edes maksaneet. Onneksi. Saimme nimittäin kuitenkin paikat samaan koneeseen ja jopa puoleen hintaan siitä, mitä ennakkovarauksemme olisi maksanut. Totesimmekin, että jatkossakaan ei taida kannattaa suorittaa tämänkään vertaista ennakkovarausta! Kyllä tuo lentopaikkojen hinnoittelu on kummallinen juttu. Globetravelin hinta olisi sisältänyt noin 68 USD:n verran veroja ym., kun nyt hinnassa ei tällaisia ollut.

Ennen porttia tuli joku ”sisäänheittäjänainen” kysymään, onko meillä Guilinissa jo asunto. Koska ei ollut ja koska hän lupasi meille huoneen kolmen tähden hotellista 20 euron hinnalla, otimme palvelun vastaan. Tulipahan tuokin asia hoidettua. Guilinin kentällä meitä oli vastassa Paddy-niminen nuori opas, auto ja kuski. Opas ohjasi meidät taksiinsa ja kiikutti Kantonissa luvatulla hinnalla parempaan hotelliin (oman ketjunsa hotelli). Varasimme huoneen aluksi kahdeksi vuorokaudeksi. Koska meillä ei ollut vielä mitään jatkosuunnitelmia sai opas puhuttua meidät ympäri ja lupasi tulla hakemaan aamulla, jolloin lähtisimme riisipengermille (sinne olimme kyllä aikoneetkin mennä, koska olimme lukeneet siitä alueesta Lonely Planetista ja joidenkin matkatoimistojen reittiselostuksista).

GUILINISSA JA SEN YMPÄRISTÖSSÄ
Guilin oli kiva pieni kaupunki ensi tutustumiseksi omatoimimatkailijoina Kiinassa, mitä nyt vuosia takaperin oli Peking nähty seuramatkalla. Pienten torkkujen jälkeen kävimme syömässä ja nousimme ensimmäiselle kalkkikivivuorelle, Elephant Hill'ille. Kauppoja oli paljon ja niissä runsaasti tavaraa. Kaikki meikäläisittäin tietenkin halpaa.

Seuraavana päivänä kaupungilla kiertelyä ja lopulta hierojille. Vettä satoi kaatamalla eikä auttanut kuin mennä taksilla hotellille toiselle puolelle kaupunkia. Hotelliin tullessamme oli sen ala-aulasssa kova tungos. Hääpari oli siinä ottamassa vieraitaan vastaan. Miesvieraille tarjottiin ilmeisesti maan tavan mukaan heti savuke, jonka morsian sytytti. Muille vieraille oli tarjolla tässä vaiheessa karamelleja. Morsiamen hääpuku oli tavattoman upea. Jokainen vieras ojensi morsiamelle punaisen kirjekuoren (ilmeisesti rahaa). Näitä tapahtumia oli kiva seurata siinä sivulta. Kohta alkava kiinalaisen almanakan mukainen vuosi oli sian vuosi ja sen aikana syntyvät lapset ovat hyvin onnekkaita, josta syystä siellä täällä vietettiin häitä.

Ensimmäisenä aamuna lähdimme heti aamiaisen jälkeen Longji'n riisiterasseille samalla autolla, mutta nyt opppaana Susan, nuori nainen Paddyn firmasta. Maaseutu oli ankean näköistä, harmaita taloryhmiä, ankkalaumoja tarhoissa, tien vieressä ja tiellä vapaana kulkevia kanoja ja lehmiä.

Noin 2000 metrin korkeudessa jatkoimme matkaa kävellen vuoristokylän raitilla. Koska kuskin oli nälkä, menimme syömään paikalliseen kapakkaan, matalat tuolit ja pöydät, ovet auki ja kylmä vuoriston ilma. Wokkipannuun emäntä laittoi erilaisia lihansuikaleita, sieniä ja paljon jotain vihreätä ruohoa silputtuna veteen kypsymään. Sitä mössöä kadettiin kulhoon ja eri kattilasta nuudeleita sekaan. Hyvää oli ja hyvin lämmitti. Puikoilla syöminen oli meillä vielä kesäterässä.

Täältä kiipesimme liuskekivipolkua ylöspäin. Polun vieressä oli taloja, mm. hotelleja, ja koko ajan rakennettiin uusia. Joka puolella ympärillä näkyi silmänkantamattomiin mitä upeimman näköisiä viljelypenkereitä. Kaikki vuorten rinteet on taitavasti pengerretty ja samalla turvattu veden virtaaminen kaikkialle (Madeiran levadajärjestelmä tuntui yksinkertaisemmalta). Tarpeetonta tilaa ei ole jäänyt. Nyt oli talvi, joskaan ei ollut lunta, joten riisiä ei ollut kasvamassa. Kyllä siitä saatava sato (kaksi kertaa vuodessa) on kovan työn takana (muokatessa syvässä mudassa kahlaten perheen äiti vetää auraa ja isä ohjaa sitä, istutukset tehdään käsin). Perheen palsta saattaa kaiken lisäksi olla kilometrien päässä erittäin hankalan taipaleen takana.

Tämän alueen asukkaat kuuluvat Yao-heimoon, eräs Kiinan monista vähemmistökansoista. Naiset olivat pukeutuneet kauniisiin kansallispukuihin hiukset tiukasti nutturalla. Maksusta he aukaisivat hiuksensa ja ne ylettyivät reilusti maahan asti. Tukkaa ei koskaan leikata ja sitä pestäänkin vain muutaman kerran vuodessa.

Paluumatkalla poikkesimme teeviljelmälle. Siellä näimme ja kuulimme paljon erilaisten teelaatujen poiminnasta ja viljelystä. Oma erikoisuutensa oli osallistuminen perinteiseen teeseremoniaan pensaiden seassa kulkemisen jälkeen. Mukaan ostimme tietenkin muutamia sen viljelmän omia teelaatuja.

Loppumatkasta poikkesimme vielä helmikauppaan ja silkkituotteita valmistavaan liikkeeseen. Kiina on kuulemma tärkeä helmen kasvattajamaa. Ennenkin jo tiesimme sillkiäisperhosen ihmeellisyydestä, mutta täällä se toukan kotelon rakenne taas herätti ihastusta. Ja voi miten upeita tuotteita silkistä valmistettiin.

Kaupungilla kierrellessämme kävimme tutustumassa Princess City – Solitary Beauty Peak -puistoon. Upeita rakennuksia ja ming-dynastian ajalta prinsessojen asuintalo ja yliopiston rakennuksia. Lopuksi kiipesimme puiston perällä olevalle kalkkikivivuorelle.

Pankkiautomaattien kanssa meinasi alkuun olla ongelmia, joten pitikin käydä ensimmäinen kertaa paikallisessa pankissa. Yrityksen ja erehdyksen kautta tuli opittua, mitkä automaatit ovat sellaisia, joihin Visa-kortti käy, mihin ei. On se vaan ihme juttu, että joka puolella maailmaa löytää jonkun talon seinästä rakosen, josta tulee ulos rahaa, kun tekee tiettyjä temppuja sen reiän edessä.

KOHTI LI-JOKEA JA YANGSHUOTA
Alunalkaen meitä houkutti tulla tälle alueelle Li-joen risteily ja seudun kauneus lukemattomine sokeritoppamaisine kalkkikivivuorineen. Paddy sai meidät onneksi puhuttua ympäri (olimme alunprin ajatelleet koko 5-6 tunnin risteilyä) ja päätimme lipua Li-joella vain vähän aikaa ja mennä sitten erääseen hänen suosittelemaansa kauniiseen paikkaan ja luolaretkelle.

Aluksi ajoimme autolla SangriLa-han. Koska olimme pieni ryhmä, saatoimme siellä siirtyä pieneen avoveneeseen kiertelemään kaunista pikkujokea. Pienessä kylässä näimme upeiden rakennusten lisäksi perinteisten käsitöiden (silkkikankaiden koruompelusta, kangaspuilla kutomista, eläin- ja buddha-hahmojen veistämistä puusta jne.) tekijöitä kauniissa kansallispuvuissaan. Tämä on erittäin suosittu kohde, joten olimme onnekkaita, kun täällä ei nyt ollut oikeastaan muita turisteja kuin me.

Jonkun ajan päästä tulimme rantaan, jossa taksi oli odottamassa. Vuoria ilmestyi näkyviin yhä enemmän ja enemmän. Ei ole ihme, että tästä seudusta käytetään mainintaa ”kauneinta Kiinaa”. Välillä kuljimme kyllä todella rähjäisten kylien läpi, joihin ei olisi tehnyt mieli jäädä.

Ajoimme taksilla laivarantaan ja nousimme noin 50 hengen laivaan, jonka ainoita matkustajia olimme. Hitaasti putputtaen laiva lähti etelää kohti toinen toistaan upeampien vuorten lomitse. Rannoilla oli siellä täällä bambulautoillaan kalastajia olallaan bambukeppi, jonka molemmissa päissä istui merimetso. Yhtään merimetson kalastusiskua emme nähneet. Sillähän on kurkun ympäri metallirengas, joka estää sitä nielaisemasta saalista, joten kalastaja saa saaliin itselleen. Ilma oli kylmä ja olimme tyytyväisiä, ettemme olleet varanneet koko päivän risteilyä. Veneen miehistönä oli kuski vaimonsa kanssa. Laivan takaosassa olevassa keittiössä valmisti vaimo meille wokkipannussaan hiilivalkean päällä kala-annoksen, pienenpienistä joen sinteistä.

Paddyn meille varaama hotelli oli aivan Li-joen rannalla. Olimme tämän ison ja aika kolkon tuntuisen hotellin ainoat asukkaat. Onneksi vedenkeitin ja teetarvikkeet kuuluvat aina hotellien vakiovarusteisiin, joten lämmikettä löytyi. Päivän päätteeksi teimme kierroksen ensialkuun rähjäiseltä tuntuvassa pienessä kaupungissa, joka on tunnettu vanhana reppureissaajien kohteena. Vuoria oli joka puolella ympärillä.

YANGSHUOSSA
Aamulla kaupunki tuntui ihan toisenlaiselta. Suorastaan houkuttelevalta. Aurinko paistoi ja olo tuntui ihan hyvältä. Huomasimme useita houkuttelevan näköisiä pikkuhotelleja ja retkeilymajoja. Päätimmekin heti varata huoneen Marco Polo-nimisestä pikkuhotellista. Kävimme hakemassa rinkan ja trollerin hotellistamme, emmekä jättäneet sinne osoitettamme, ettei Paddy löydä meitä! Aloimme elää omaa elämäämme.

Saimme 10 eurolla kivan huoneen, jossa oli TV ja internet-yhteyksin varustettu tietokone vapaasti käytettävissä sekä viehättävä parveke, jolta saatoimme seurata kadun elämää, jos emme sattuneet ise olemaan kaupungilla. Kaupoissa, torilla ja katujen varsilla on myynnissä paljon tavaraa. Ilman kylmyys asetti oman vaatetuksemme tiukoille. Vaimo löysi sopivan kokoisia vaatteita, mutta minä en, joten ajoittain pyrki tulemaan kylmä.

Kaduilla on vilkas meno, kova meteli, musiikkia sekä jossain erikoisen kaunista ruokopillin soittoa. Illalla kauppojen tavarat nostettiin kadulle, väkeä liikkuu ja meillä oli parvekkeelta aitiopaikat tämän näytelmän seuraamiseen. Viikonloppuna tänne oli kuulemma tulossa muualta Kiinasta paljon väkeä, koska tämä seutu on kaunista ja koska täällä on puhdas ilma. Mielenkiintoista oli huomata, ettei kukaan ollut jouten. Myyjänaisetkin vähintään kutoivat jotain pitkillä puikoillaan. Illalla hiilivalkea lämmittää mukavasti myyjiä ja kadun varrella istuskelijoita, mm. korttia pelaavia vanhoja miehiä.

Kaupungilla on paljon nähtävää. Kauniita rakennuksia, puistoja sekä muutamia vuoria kiivettäväksi, kauniita maisemia. Terasseilla istuskelua. Päivän päätteeksi oli aina mukava mennä hierottavaksi.

Paikallinen ”erikoisuus” nähtiin majapaikkamme takapihan naapurissa. Parvekkeelle tepasteli kana huoneuston sisätiloista ja aikansa parvekkeella oltuaan se palasi takaisin sisätiloihin. Se oli sen perheen kotikana. Parturissakäynti kruunasi yhden päivän, sillä siihen kuului hiusten leikkauksen ja pesun lisäksi todella tuntuva pään, kasvojen, niskan ja hartiaseudun hieronta. Siitä tuolista ei olisi mielellään lähtenyt mihinkään. Ja kaikki tämä maksoi vain yhden euron verran.

Eräänä päivän lähdimme kävelemään kahdeksan kilometrin päässä olevalle Moon Hill'ille. Maantien varressa kävellen huomasimme liikenteen olevan paljon rauhallisempaa kuin esimerkiksi Thaimaassa. Vaimo jättäytyi onneksi vuoren juurelle, sillä nousu oli varsin raju, joskin polku oli kivistä tasaiseksi ladottu. Vuorella ollessani jutteli vaimo portilla juomia myyvien naisten kanssa ja kuuli mahdollisuudesta mennä syömään paikalliseen perheeseen lähikylässä. Sitä kylää mainostettiin muuten isossa kyltissä ”nykykommunistisen Kiinan mallikyläksi”. Rouva valmisti meille erittäin maukkaan ja runsaan aterian. Kaupunkiin palasimme kolistelevan lavataksin kyydissä.

XIANIIN (SILKKITIEN ALKUPISTE, KIINAN KULTTUURIN KEHTO JA ENTINEN PÄÄKAUPUNKI)
Olimme huomanneet erään matkatoimiston ikkunassa mainoksen lentomatkasta Xianiin. Se hinta oli varsin edullinen (1,5 tunnin lento, 50 €/hlö), joten innostuimmekin lähtemään katsomaan terakotta-armeijaa. Menimme bussilla Guiliniin ja siellä suoraan lentokentälle. Guilinin kentällä taas eräs matka-agentti ”sieppasi” meidät. Tinkasimme halvan hotellin (kolmen tähden hotelli 13€/huone), jonka nimen hän kirjoitti paperille. Shuttle-bussilla menimme lentokentältä Xianin keskustaan ja bussiasemalta vaappuvalla kolmipyöräisellä härvelillä (mopotaksi = tuk-tuk) vauhdikkaasti ja vaarallisesti hotelliin. Kuski ei osannutkaan lukea sitä lappua, vaan vei meidät väärään hotelliin, jossa lopulta suostuttiin samaan vuokrahintaan kuin olimme kentällä sopineet. Lämmin ja tosi siisti hotelli sekä ystävällinen, mutta englantia osaamaton henkilökunta. Englantia osaava miesvirkailija oli jossain puhelinsoiton päässä.

Muutos Yangshuohon oli melkoinen. Kadut täynnä väkeä. Länsituristeja ei lainkaan. Kaikki siististi ja tyylikkäästi pukeutuneita. Kengät plankattuja. Isoja kauppoja tavaraa pullollaan. Vaurasta väkeä. Upeita tuliteriä autoja (Audeja ja Mersuja). Mahtavia hotelleja. Täällä ei köyhää väkeä näkynyt. Ja missään ei osattu englantia! Aamiainen on ihan outo asia. Yangshuossa sentään löysimme pienen ravintolan, jossa aamuisin sai breakfastin, mutta täällä ei sellaista löytynyt. Mutta onneksi hotelleissa on vedenkeittimet ja teepusseja, joten kaupasta löytyi aina aamuksi jotain syötävää teen kanssa. Poliisien suorastaan kaunista liikenteenohjausta oli kiva seurata. Siinä oli rytmiä ja sulavaa, ihan paraatimaista liikehdintää.

Meillä oli paluulento Suomeen Kantonista. Menimme eräänä päivänä rautatieasemalle ostaaksemme junalipun Kantoniin, jotta saisimme sellaisenkin kokemuksen. En osaa lainkaan kuvailla, kuinka hirveästi aseman edessä torilla, lippuhallissa ja kaikesta päätellen myös sisällä asemalla oli väkeä odottamassa tuhansine nyytteineen. Yhdessä lipunmyyntipisteessä olisi kuulemma ymmärretty englantia, mutta jono oli valtava. Eräs ystävällinen rouva näki meidät Lonely Planet-kirjamme kanssa ja tuli auttamaan hyvällä englannillaan. Kuultuaan, mitä halusimme, hän sanoi, ettei onnistu. Juna oli täynnä. Väkeä oli menossa uuden vuoden viettoon koteihinsa. Olimme tyytyväisiä, sillä sellaiseen ruuhkaan menemällä olisimme voineet olla pitkin 24-tuntista matkaa aikamoisissa vaikeuksissa.

Matkatoimistoja ei näkynyt missään. Hotellimme englantia osaava miesvirkailija lopulta auttoi meitä ja hankki lentoliput Kantoniin ja taas aika uskomattomaan 58 €:n hintaan (veroineen päivineen) per henkilö.

Eräänä aamuna lähdimme sitten taksilla rautatieasemalle, koska matka oli aika pitkä. Vasta kolmas taksi ymmärsi kartasta, mihin olemme menossa. Asema oli taas tupaten täynnä väkeä ja olimme helpottuneita, kun ei tarvinnut ajatella matkustamista huomenisa Kantoniin junalla. Asemalta menimme bussilla n:o 306 keisari Qin Shin terrakotta-armeijan museolle. Kokemus oli mahtava! Kolme isoa, modernia hallia täynnä 2000 vuotta vanhoja keisarin savisotilaita ja -hevosia (löydetty vuonna 1974, 6000 kpl) sekä löytöä ja entisöintityötä hyvin selostavia opastauluja. Osa sotilaista ja hevosista on entisöity, valtavat määrät ovat vielä rikkinäisinä. Jokaisen sotilaan kasvot, hiuslaitteet ja vaatteet ovat erilaiset edustaen mm. Kiinan erilaisia osa-alueita. Aseita ei ollut, sillä ne olivat joko lahonneet, ruostuneet olemattomiin tai haudanryöstäjien ryöstämiä. Xianissa tuon ajan tunnelmiin pääsee kaupunginmuurin ja Suuren Villihanhen pagodin tuntumassa. Armeija oli aikanaan rakennettu suojelemaan parin kilometrin päässä sijaitsevaa keisari Qin Shin hautamausoleumia.

Kävelimme maantien vartta tuonne hautamausoleumille. Matkalla näimme, että tämän alueen ihmiset saanevat melkoiset lisäansiot kaikesta terrakotta-armeijaan liittyvästä turistikrääsästä. Mausoleumi on valtava kukkula, jonka sisällä on kuulemma aivan ihmeellistä, mutta sinne ei päässyt.

Bussilla 306 ajoimme taas Xiania kohti, mutta jättäydyimme Huaqing Pool- nimiseen paikkaan. Luulimme siellä näkevämme kuumia lähteitä, mutta se olikin vain kaunis temppeli- ja luontokohde. Siellä olivat Tang-dynastian aikaiset hallitsijat jalkavaimoineen rentoutuneet kuumissa lähteissä. Kaunista ja vanhaa nähtävää riitti. Kesällä varmaan upea kohde. Nyt ei kukkia ollut, vain lähes yksinomaan koristekaalia koristeina.

Paikallisbussilla kolistelimme pitkin sivuteitä takaisin rautatieasemaa, josta taas taksilla mahtavassa ruuhkassa hotelliin.

Xianin muslimikortteli myyntikojuineen oli näkemisen ja kokemisen arvoinen. Katukeittiöitä ja murjuja vierivieressä. Myynnissä maksaa kasoittain, lampaanpäitä läjittäin ja suuret määrät erilaisia luita sekä tietenkin astioita, vaatteita ja teetä. Kauppa kävi. Mekin löysimme sieltä jotain ostettavaa.

Moskeija oli mielenkiintoinen nähtävyys. Se on Kiinan suurin moskeija, mutta arkkitehtuuriltaan puhtaasti kiinalaistyylinen.

Siellä tapasimme nuoren belgialaisen naisen, joka oli tullut tänne yksin junalla. Hän oli mennyt ensin Turkin kautta johonkin Siperian radan varteen, sieltä Pekingiin ja oli nyt täällä matkalla isänsä luokse Japaniin. Samassa paikassa näimme hetken päästä australialaisen nuoren miehen, joka oli tullut Nepalin kautta ensin viisi päivää jeeppisafarissa Tiibetiin ja sieltä 37 tuntia junalla tänne. Nyt hänellä oli kiire Honkongiin saadakseen viisumin uusiksi. Molempien kokemuksen mukaan matkanteko oli ollut ihan turvallista.

TAKAISIN KANTONIIN
Lento Kantoniin sujui hyvin. Saimme taas hyvän kolmen tähden hotellin ja onneksi taksi löysikin sen. Tämä kaupunki on melkein kuin mikä tahansa länsimainen kaupunki. Betonikaupunki, jossa vain erilaiset kyltit ja tietenkin ihmiset paljastivat, että ollaan Kiinassa. Ei lainkaan houkutteleva kohde.

Helmi-joen rannalla oli kiva ja virkistävä kävellä. Shamianin saari oli näkemisen ja kaikkien ennakko-odotusten arvoinen paikka tutustua. Viehättävät pronssiveistokset, tanssijat ja voimistelijat, kukkaistutukset sekä kauniisti leikatut pensaat olivat näkemisen arvoisia. Lääkeyrttejä ja ”antiikkia” myyvä Qinping Market -tori jäi varmasti mieliimme. Siellä oli yrttien lisäksi kasakaupalla kuivattuja merihevosia, käärmeennahkoja, meritähtiä, simpukoita, siemeniä ja erilaisten puiden kaarnaa. Ostoskadulla tuntuivat olevan samanaikaisesti kaikki 3,2 miljoonaa kaupungin asukasta.

LOPPUTUNTEMUKSIA
Matka oli myönteinen seikkailu uuteen maahan. Täysin kiinan kieltä osaamattomina lähes täysin englantia osaamattomassa maan kolkassa nautimme matkastamme. Meikäläisistä oloista poikkeaviin tilanteisiin oli helppo sopeutua siellä hymyilevien ihmisten seassa, vaikka ihan aina emme tienneet, hymyilivätkö ja tirskuivatko he meille vai ihan muuten vaan.

SLOVAKIAN PARATIISISSA

KÄYNNIT SLOVAKIAN PARATIISISSA – erinomaisessa kansallispuistossa

YLEISTÄ
Tämä kaunis, mielenkiintoinen ja saattaapa sanoa, jopa jännittävä ja villi kansallispuisto (slovakiaksi Slovenský raj tai 'Slovak Paradise') on ehdottomasti näkemisen ja kokemisen arvoinen. Se on suosittu matkailukohde, joten on ymmärrettävää, että puisto on hyvin organisoitu pääsymaksuineen (40,-Sk), kartanmyynteineen, majoituspisteineen, ruokailupaikkoineen jne.

Puistosta saa tietoja seuraavassa luetelluista osoitteista. Valitettavasti niiden kieli on enimmäkseen slovakiaa, mutta kyllä niistä aina jotain tietoa tarttuu mukaan. Ensimmäiseksi kannattaa ilman muuta katsoa osoitteessa www.slovensky-raj.sk näytettävät lukemattomat hienot kuvat puiston eri kohteista. Www.slovenskyraj.org antaa jonkinlaisen yleiskuvan puistosta. Www.holidayinfo.sk antaa ajankohtaisia sää- ym. tietoja koko Slovakian alueelta.

Itse olin käymässä tässä paratiisissa omalla autolla, joten en valitettavasti osaa sanoa mitään linja-autoyhteyksistä puistoalueelle Popradista. Siitä asiasta saa varmaan riittävästi tietoa ainakin Popradin turisti-infosta. Oletettavasti myös bussilla saapuessa luonteva kohde on Hrabusicen kylä, jossa myös on turisti-info (podlesok@mail.t-com.sk). Kylästä muutaman kilometrin päässä on yksi puiston sisäänkäynneistä, Podlesok. Portilla on mahdollisuus ostaa alueen kartta, johon kannattaakin investoida sen vaatimat korunat. Vaikka puistossa vaellusreitit on merkitty hyvin, antaa kartta sekä varmuutta että laajemman kuvan ympäristöstä. Kiva on myös tietää, mitä erilaisissa viitoissa olevat nimet tarkoittavat ja mihin ne johtavat. Toinen mahdollisuus on tulla puistoon Spisska Nova Ves -nimisen kaupungin kautta Cingovin sisäänkäyntiin.

Puisto on pohjoisosaltaan itse asiassa havu- ja pyökkimetsikön peitossa oleva vuori. Korkein huippu on 1058 metriä. Siellä on valittavana useita reittejä. Kukinta-aikana puistossa on nähtävänä todella monenlaisia kukkia, sillä reitit kulkevat ylös noustessaan monien erilaisten kasvillisuusvyöhykkeiden läpi, joille vielä rotkojen syvyydet antavat oman lisäsävynsä. Enemmistö reiteistä on 'turvallisesti' metsässä, mutta jylhimmät, mielenkiintoisimmat ja jännittävimmät nähtävät löytää rotkoreiteiltä. Tällainen reitti kulkee osan matkaa veden miljoonia vuosia sitten syövyttämiä rotkoja pitkin. Niitä sävyttää rotkon pohjalla kulkeva enemmän tai vähemmän vuolas puro, nimetyt kosket, raudasta tai puusta rakennetut huimat tikapuut ja kallion rinteisiin kiinnitetyt kävelytasot. Mitä todennäköisimmin myös kuivana kautena joutuu kävelemään osan matkaa puron vedessä, joten jalkineiden kannattaa ainakin hieman olla vettähylkivät. Koskien ollessa vuolaimmillaan ei tätä reittiä voi kengät ja vaatteet kuivana kulkea, kyllä koskista niin paljon pärskyy vettä ympäristöön.Vaellusta suunnitellessa on otettava huomioon, että rotkoissa voi kulkea vain yhteen suuntaan, ylöspäin. Paluureitit löytyvät muuta kautta.

Rotkoja ovat Sucha Bela, Piecky, Velky Sokol, Sokolia Valley, Klastorska rotko, Zejmarska rotko, Velky Kysel ja Maly Kysel.

KLASTORSKA ROTKON REITILLÄ
Ensimmäisen tutustumiseni tähän puistoon suoritin lokakuussa 2007 yhdessä vaimon kanssa lähtemällä Podlesokista sinistä Prielom Hornadu-reittiä. Aivan aluksi reitti oli mitään sanomatonta kävelyä peltoaukean reunamilla, mutta noin puolen tunnin kuluttua tilanne muuttui. Reitti alkoi seurata suhteellisen vuolasta jokea. Kuljimme ajoittain aivan joen rannassa, mutta matkan edetessä tie nousi ylemmäksi rantapenkereelle, jossa sai kulkea todella varovasti, ettei olisi lipsahtanut jokeen. Sateen jälkeen siinä kulkeminen olisi kyllä ollut hankalaa. Muutamissa pahimmissa paikoissa oli tietenkin kallion reunaan pultattuina kettinkejä kiinni pitämistä varten. Huikaisevimmalta tuntui joutua kävelemään kallion reunaan kiinnitettyä metalliverkkotasannetta pitkin, kun kohiseva joki oli muutaman metrin suoraan alapuolella.

Jossain vaiheessa saavuimme joen ylittävälle riippusillalle (galvanoidusta materiaalista rakennettu), jonka jälkeen alkoi jokeen virtaavan puron vartta kulkeminen Klastorska rotkossa. Nimi viittasi edessäpäin oleviin luostarin raunioihin. Kartan mukaan nousu Klastoriskoon (luostarin rauniot ja ruokapaikka) kestäisi vain tunnin verran, mutta me kyllä käytimme rauhalliseen ja nautiskelevaan kulkuun enemmän aikaa. Monet vielä kukassa olevat kasvit pakottivat vähän väliä pysähtelemään ihailemista ja tunnistamista varten. Rotkon korkein putous Anton Straka oli 13-metrinen, toiseksi korkein 11,5 m ja viisi pienempää 3-8,5 metriä. Rotkon suu on 520 metriä merenpinnasta ja ja korkein piste 744 metrissä. 224 metrissä on kiipeämistä riittämiin rotkon 1.5 kilometrin matkalla.

Kulkemisen luonne muuttui heti joen jälkeen. Vedessä kahlaaminen oli aina joskus välttämätöntä. Purossa ja sen varrella oli valtavasti kaikenlaisia puisia, lahoja tai puolilahoja entisiä kävelytasanteita, entisiä tikapuita, rinteiltä sortuneita puunrunkoja yms. Tulipa ikävä autoon jätettyjä sauvoja. Yllättävää oli kuitenkin se, että litimärät puut eivät olleet limaisen liukkaita, vaan niille saattoi astua suhteellisen turvallisesti. Matkaa hidasti juuri tämän puurojun ylittäminen ja kiertäminen. Vaikka rotko oli lyhyt, mahtui siihen useita noin 5- reilun 10 metrin mittaisia metallisia tai puisia tikarappusia. Niissä oli kieltämättä aihetta kulkea kieli keskellä suuta. Mutta ne olivat tukevat eikä todellista putoamisen tai lipsahtelun vaaraa ollut.

Vaimolle järkyttävin kokemus oli hänen jaloistaan lähteneen yli metrin mittaisen käärmeen näkeminen. Hän on koko elämänsä ajan pelännyt käärmeitä, mutta tämä oli ensimmäinen, jonka hän ikinä oli nähnyt. Pelkojen syntymekanismi on aika erikoinen! Itse saatoin vain katsella tätä ensitapaamista noin neljän metrin korkeudesta tikapuilta.

Aikanaan pääsimme rotkosta ylös aukealle, jonka reunassa näimme remontin alla olevat luostarin rauniot ja sillä hetkellä kaikkein tärkeimmältä tuntuvan Klastoriskon ravintolan (klastorisko@spisnet.sk) . Esitteistä päätellen siellä saattaisi jopa yöpyä. Olipahan upea tunne päästä syömään mukana kannetut eväät kylmän oluen kera. Ravintolan pitäjältä Stefan Gallilta saimme hyvät ohjeet, mitä kartan reittiä kannattaisi lähteä autolle.

Paluumatka vihreätä, keltaista ja punaista reittiä (ohjeaika 2 tuntia) pitkin oli leppoisaa kävelyä enimmäkseen loivasti alamäkeen pyökkimetsikössä. Koska oli lokakuun puoliväli, olivat puut ravistelleet jo kauniin rusehtavat lehtensä, joten kävely oli viehättävän kahisevaa paksun lehtikerroksen päällä. Palasimme autolle ja ajoimme sitten päiväämme tyytyväisinä Tatran juurelle Stary Smokoveciin majapaikkaamme. Paluumatkalla saatoimme ihailla laskevan auringon hehkuviksi valaisemia, kaikissa ruskan väreissä hohtavia rinteitä. Tämä oli keskieurooppalaista 'Goldener Oktober' -aikaa parhaimmillaan.

SUCHÁ BELÁ -ROTKOON TUTUSTUMINEN
Seuraavana aamuna vaimo ei ollut innokas enää lähtemään takaisin paratiisiin, vaan halusi mieluummin viettää shoppailupäivän. Minä puolestani ajelin autolla Hrabusice'en ja portille. Tavoitteenani oli lähteä katsomaan, millainen on huomattavasti pidempi Sucha Belan rotko ja reitti.

'Perusolemukseltaan' tämä rotko oli vastaavanlainen kuin eilinenkin. Vesi kasteli kengät, lahojen pöllien yli hyppimistä riitti, tikapuita oli yhteensä kymmeniä metrejä. Sauvoja en ottanut mukaani, koska ne olisivat itse asiassa olleet aika hankalat ja ehkä vaarallisetkin tikarappusia kiivetessä. Rotkon seinämät olivat ajoittain huiman korkeat ja paikka paikoin melkoisen lähellä toisiaan. Ilmeisesti myöhäisestä ajankohdasta johtuen kumpanakaan päivänä ei näkynyt kovinkaan paljon kanssakulkijoita.

Tämän reitin ohjeaika oli 2-3 tunnin välillä ja matkaa 3.8 km. Rotkon korkein putous on 29,5 metrinen Misove ja sen lisäksi kolme muuta korkeudeltaan 8-12,5 metriä. Rotkon suu on 550 metriä merenpinnasta ja korkein piste 959 metrissä. Nousua oli siis 409 todella hikistä metriä. Ylhäällä Rumanovan levähdyspaikalla maistuivat eväät hyviltä. Sieltä olisi ollut mahdollista patikoida noin 1.5 tunnin taipaleen päässä olevalle Klastoriskolle, koska sen olin jo nähnyt, suuntasin kulkuni kuitenkin kuusimetsäreittiä pitkin kohti Podlesok'ia (noin 2 tuntia).

Tällä matkalla ei meillä ollut mahdollisuutta viipyä näillä tienoilla kauempaa, mutta alas kävellessäni muotoutui vakaa päätös, että joskus on tultava katsomaan kaikki näkemättä jääneet rotkot. Kyllä tämä todella niin hienoa seutua on. Näkemättä jäi kaiken lisäksi vielä puiston alueella sijaitseva, Unescon maailmanperintölistalla oleva Dobsinan jääluola, koska se oli suljettuna.

Parkkipaikalla tapasin kaksi virolaista poikaa. Heidän kanssaan jutustellessa kävi ilmi, että he olivat yrittäneet muutama päivä sitten kiivetä Rysy-vuorelle Puolan puolelta Morskie-Okosta, mutta olivat joutuneet lopettamaan kipuamisensa kesken, koska rinteen yläosassa oli jo niin paljon lunta, että nousu olisi ollut vaarallista. Heinäkuun lopulla en niillä rinteillä nähnyt lainkaan lunta. Tilanteet korkeuksissa muuttuvat siis aika nopeasti.

Tatralla

VAELTELUA TATRALLA KESÄLLÄ 2007

YLEISTÄ
Slovakiassa sijaitseva Tatra-vuoristo (Vysoke Tatry, High Tatra, Hohe Tatra) on mitä suositeltavin retkikohde vuoristomaastoista nauttiville vaeltajille. Tatralle on mahdollista mennä joko Puolan kautta eli Zakopanesta käsin tai Slovakiasta, jonka alueella vuoristosta on suurin osa. Vaellella voi halutessaan molempien maiden alueella, raja ei ole esteenä.

Suomesta voi Slovakiaan mennä oman auton lisäksi lentämällä joko Prahaan, Wieniin tai Bratislavaan ja jatkamalla matkaa näistä junalla Poprad-nimiseen kaupunkiin (aikatauluissa Poprad Tatry) ja sieltä paikallisjunalla vuoren juurelle esim. Stary Smokoveciin. Puolan puolelle haluava voi lentää Krakovaan ja tulla sieltä Zakopaneen bussilla. Hintatasoltaan Slovakia on vielä ennen euroon siirtymistään edullinen maa.

Majoitusmahdollisuuksista Slovakian puolella Tatran juurella olevissa kylissä sekä vuoristossa sijaitsevissa vuoristohotelleissa ja majoissa (horsky hotel ja chata) voi tiedustella mm. osoitteista www.tatry.sk, www.vysoketatry.com, www.slovakian-mountains.com tai www.travelguide.com. Juna-aikatauluja löytyy Saksan rautatien osoitteesta www.db.de.

Kartaksi suosittelen saksankielistä Kompass-karttaa no 2100/Tatra (www.kompass.at), jossa ovat hyvin näkyvissä sekä Zakopanen seudun että Slovakian puolen vaellus-, pyöräily- ja hiihtoreitit. Maastossa kaikki reitit on merkitty todella hyvin ja luotettavasti.

KÄMPÄT JA RUOKAPAIKAT VUORELLA
Tatra on mielenkiintoisen tuntuinen 'pökäle'. Tultaessa noin 15 kilometrin päästä Popradista junalla vuoren juurelle, on se kokonaan näkyvissä. Taivasta vasten hahmottuu mahtavan jylhä rikkonainen vuoristo, jonka korkein huippu on noin 2600 metrin korkuinen. Vuoristo ikäänkuin nousee suoraan sen ja Popradin välissä olevasta pellosta.

Hieman Tatran 'vaeltelurakenteen' kuvailua:

A. Vuoren juurella kulkee suurinpiirtein itä-länsi -suunnassa paikallisrautatie ja maantie, jonka varrella ovat suurimmat kylät Tatranska Lomnica, Stary Smokovec, Tatranska Polianka ja tunnettu talviurheilukeskus Strbske Pleso. Kylissä on useita eritasoisia hotelleita. Paikallisjuna on kätevä kulkuväline näiden paikkojen välillä.

B. Tästä tasosta noin 2-2,5 km:n päässä pohjoisen suuntaan, mutta noin 300-600 metriä korkeammalla kulkee 1800-luvun puolella rakennettu Tatranska magistrala -niminen perusreitti (keskimäärin 1300 m:ssä). Se on erittäin helppokulkuinen, ei suuria korkeuseroja ja polku on ladottu isoista sileistä kivistä. Sinne voi nousta kyliltä joko merkittyjä reittejä pitkin kävellen tai kaapelihissillä Tatranska Lomnicasta ja rinnejunalla Stary Smokovecista.

Tatranska magistralan varrella on useita majoitusmahdollisuuksia, idästä länteen lueteltuina Chata Pri Zelenom Pleso (www.tatry.sk), Skalnata chata (www.tatry.sk), Zamkovskeho chata (www.zamka.sk,, zamka@nextra.sk), Bilikova chata (www.slovakiaguide.sk, bilik@nextra.sk), Horska chata Sliezsky dom (www.sliezskydom.sk, mail@sliezskydom.sk) ja Chata Popradske Pleso (www.horskyhotel.sk, popradskepleso@horskyhotel.sk). Yöpymisen lisäksi näissä kaikissa on mahdollisuus ruokailla ja vaikkapa nauttia hyvää paikallista olutta. Näillä chatoilla huoneet ovat monenlaisia, niistä löytyy 2-4 hengen huoneita ja 'turistihuoneita', joihin mahtuu 7-8 henkeä. Kaikki nämä chatat soveltuvat oikein hyvin ylemmäksi vuoristoon suuntautuvien päiväretkien lähtöpaikoiksi, jos ei sitten halua nousta yöpymään oikein todellisiin vuoristomaisemiin.

Varsinkin turistihuoneissa saattaa huonekumppaneiksi tulla hyvinkin erilaisia ihmisiä ja molempia sukupuolia, joten sellaiseenkin saa varautua. Kohdalleni sattui viime kesänä tosi kivasti, kun Chata Popradske Pleso turistihuoneeseen pöllähti itseni ja siellä jo ennestään olleiden kahden unkarilaisnaisen lisäksi neljä unkarilaismiestä. Heidän ensimmäinen hommansa tutustumisten jälkeen oli kaivaa repuista korkkaamattomat Palinka-pullot. Niiden sisältöä jaettiin nuukailematta myös sukulaiskansan edustajalle.

Bilikova chatan turistihuoneseen sattui yhdeksi yöksi pari paikallista poikaa, joille ei tuntunut merkitsevän mitään, että minä ja huoneessa myös asuva ruotsalainen vaeltaja olisimme alkaa nukkua jo viimeistään klo 23. He vain ramppasivat huoneessa ja sen ikkunasta ulos (?) vaelluskengillään kolistellen. Pienet vihjeet hiljaisuuden toivomisesta eivät auttaneet. Vasta kunnon karjaisu, ”Perkele, olkaa hiljaa!”, auttoi! Taisivat ymmärtää suomea :-).

C. Tatranska magistralalta saavuttaa suuntaansa noin 3-4 tunnin patikoinnin jälkeen ylävuoristossa sijaitsevat Teryho chatan 2015 m:ssä (terychochata@szm.sk), Zbojnicka chatan 1960 m:ssä (www.zbojnickachata.sk, info@zbojnickachata.sk) sekä Puolan korkeimman vuoren Rysyn (2499 m) rinteellä olevan Chata Pod Rysmin 2250 m:ssä (www.tatry.sk). Kaikkiin majapaikkoihin kannattaa suorittaa vuodepaikkavaraukset etukäteen. Varsinkin ylävuoriston chatoissa vuodepaikat ovat 'kortilla'. Etenkin viikonvaihteessa saattaa vuodepaikan löytyminen jopa yhdelle hengelle olla tiukassa. Teryho chatassa majoitettiin vaeltajia myös ravintolahuoneen penkeille, pöydille ja lattialle vähän niinkuin periaatteella, että ketään ei jätetä pulaan. Telttayöpyminen vuoristossa ei ole puistosääntöjen mukaan mahdollista.

VAELTAMINEN VUORELLA
Edellä mainituille ylävuoriston chatoille reitit kulkevat jylhän kauniita laaksoja pitkin. Kulkiessa voi ihailla laaksojen reunojen jyrkkiä rinteitä, nauttia reitin varrella solisevista puroista (joiden vettä kuitenkaan ei pidä juoda) tai ihailla runsasta kukkaloistoa. Heinäkuun lopullakin kasvoi pitkin polun vartta suuret määrät kissankelloja ja tanakkavartisia tummansinisiä ukonhattuja sekä useita tunnistamattomia kukkia. Tarkkasilmäinen saattaa havaita hyvässä lykyssä murmelin ja vielä onnekkaampi voi bongata juuri Tatralla ja Karpaateilla asustelevan, harvinaisen, värikäshöyhenisen kalliokiipijän. Vuoristosta löytyy useita pikku järviä uintihalukkaiden käytettäväksi. Erikoisen kokemuksen saattaa vielä heinäkuun lopullakin saada Sliezsky domin ja Popradske pleson välillä olevassa Batizovske-lammessa, jonka pohja on turkoosinsinisen jään peitossa ja uinti onnistuu sen päälle sulaneessa vedessä.

Patikointi on laakson pohjalla kulkevan polun puolesta helppoa, mutta jatkuva nousu puhalluttaa ja pakottaa ajoittain huilaamaankin. Teryho chatan ja Zbojnicka chatan sekä toisaalta Zbojnicka chatan ja Sliezsky domin väliset reiti ovat sen verran vaikeita, että niissä on vaarallisimpiin paikkoihin pantu kettingit turvaamaan kulkua. Pään täytyy siis hieman kestää jalkojen alapuolella olevaa jyrkkyyttä ja tyhjyyttä. Rysylle noustessa on matkalla myös kettinkipaikka, joka ei kuitenkaan ole lainkaan paha kuljettava.

Teryho chatalta Zbojnicka chatalle kulkiessani suoritti kettinkikiipeämistä lähelläni kylmässä vesisateessa unkarilainen opiskelija sortseissaan, T-paidassaan ja sadetakissaan. Niin sinisiä käsiä en ole kenelläkään nähnyt ja silti hän ei halunnut ottaa minulta varahanskojani käyttöönsä, ettei 'kosketus kallioon heikkene'. Sateen kastelemalla kalliolla eivät hänen tavalliset lenkkitossunsa olleet kyllä varmimmat mahdolliset jalkineet. Hän oppi konkreettisesti sen, että päivärepussa kannattaisi aina pitää mukana hieman vaihtovaatetta ja lämmintäkin päällepantavaa.

Varsinkin ylävuoristossa polkujen pinta on sepelin, melkein kuin kuulalaakereiden, peitossa, joten kulkeminen varsinkin alaspäin saattaa olla vaarallista lipsahtelua. Sauvat ovat todella tarpeelliset. Kaikilla reiteillä kivenlohkareiden päällä kulkemisessakin sauvat auttavat tasapainon säilyttämisessä. Käsittämätöntä, että paikalliset kulkijat saattoivat useimmin kantaan sauvojaan repussaan. Milloin he niitä mahtavat käyttää, kun eivät näillä pahimmilla reitin pätkillä.

Ulkolaisia vaeltajia näillä rinteillä tapaa yllättävän vähän, hekin enimmäkseen Tsekistä, Puolasta tai Unkarista. Itse tapasin kaksi belgialaista nuorta miestä sekä hurjalla vaellusreissulla olevan, edellä mainitsemani ruotsalaisen miehen, joka oli tapaamispäivänä tullut Puolasta Rysyn yli Slovakiaan ja jatkoi seuraavana päivänä laaksoja pitkin Lysa Polanan raja-aseman suuntaan. Mahtavaa menoa. Paikallisella väestöllä tuntuu vuorilla kulkeminen olevan mieleinen harrastus. Ylävuoriston kämpälle kipuaminen ruokailemaan ja kaljottelemaan on perheille yleinen viikonvaihdeharrastus. Alle kymmenvuotiaat lapsetkin kipittävät kallioilla kuin kotonaan ikään. Isän selässä rinkkaistuimella näki usein huojumassa pienimpiä lapsia. Näinpä kerran äidin rinnoilla huiviin kietaistuna vauvaikäisen vuorelle nousijan. Itsekseen kuljeskelevia nuorisoryhmiä näki näillä poluilla yllättävän usein.

Erikoisin kulkijaryhmä olivat serpat eli nuoret miehet, jotka kantavat selässään olevalla korkealla telineellä ylävuoriston chatoille kaiken tarpeellisen (polttopuut, kaasupullot, ruokatarvikkeet, juomakorit, oluttynnyrit ym.). Oli mielenkiintoista tavata Skalnata chatan omistaja, nyt jo lähes 60-vuotias mies, joka vielä pitää hallussaan muutamille chatoille kannetun taakan painoennätyksiä. Tuntui aivan mahdottomalta ajatella, millaista olisi nousta näillä rinteillä reilu 200-kiloinen taakka selässä vanerista ja rimoista rakennetussa telineessä, jonka viilekkeet oli tehty 10 senttiä leveästä paloletkusta. Mielellään vuorella nautitusta ruuasta ja juomasta maksoi hieman laakson hintoja enemmän, kun näki, millaisen vaivan takana niiden kuljettaminen on.

ERÄITÄ HELPOSTI VALLOITETTAVIA HUIPPUJA
Kaikille huipuille ei ole menemistä yksin. Vuoristo-oppaat ovat valmiita ohjaamaan turisteja mm. Tatran korkeimmalle huipulle, Gerlachovsky stit'ille. Oppaiden toimisto on Stary Smokovecissa.

Ilman paikallisopasta voi mennä esimerkiksi Rysylle (2499 m) tai sen lähellä olevalle Koprovsky stit'ille (2363 m). Molemmille vuorille lähdetään liikkeelle Chata Popradske Plesosta. Aluksi seurataan vihreätä reittiä Mengusovskan laaksossa. Aivan reitin alussa oli ainakin viime kesänä nähtävissä Cahata pod Rysmin omistajan huumoria, kun polun vieressä oli pienessä katoksessa polttopuu- ja perunasäkkejä sekä vieressä kyltti, jonka mukaan nipun tai säkin tuojalle annetaan kupillinen teetä.

Noin kilometrin päässä polku haarautuu:

- Vihreä reitti jatkuu suoraan kohti Tatran suurinta järveä, 1946 metrin korkeudessa olevaa Velke Hincovo plesoa. Jatkuvasti nousevaa polkua pitkin saavuttaa lopulta tasanteen, jossa on useita pieniä lampia ja tuo vuoriston suurin järvi. Sillä on syvyyttä 54 metriä ja se on jäässä keskimäärin 15.11.-5.7. ja sen maksimilämpötila on + 8 astetta. Avantouimareiden harmiksi siinä ei kuitenkaan saa uida. Koko matkan varrella oli taas paljon kissankelloja ja ukonhattuja. Monenlaiset vuokot olivat jo kukkineet, joten niiden siemeniä lähti päivärepun taskussa mökille.

Järveltä jatkoin nousua Koprovskyn huipulle. Samaa polkua oli nousemassa useita rinkkaselkiä, jotka kuitenkin jatkoivat vuoren satulan yli matkaa kohti Podbanskea. Satulasta vuoren huipulle suuntautuva reitti tarkoitti käytännössä isolta lohkareelta toiselle harppomista. Sauvoihin oli turvallista tukeutua. Kovin paljon ei tänne ollut nousijoita. Maisemat huipulta olivat upeat. Jostain syystä tämä huippu tuntui vastenmieliseltä. Se oli kaiken kaikkiaan erittäin louhikkoinen, kunnon polkua ei ollut ja kunnon pudotukset, vähintään loukkaantumiset, olivat uhkaamassa melkein joka puolella. Poislähtö tuntui henkisesti yllättävän helpottavalta. Mennessä reitin kiviin merkityt maaliläiskät näkyivät hyvin, mutta takaisin tullessa niissä oli etsimistä, koska ne olivat aina kiven väärällä puolella. Lopulta olikin vain laskeuduttava alaspäin kohti alempana selkeästi erottuvaa Vysne Koprovsken satulaa, josta alkoi selkeä polku kohti järveä.

- Polun haarasta oikealle kääntyvä punainen reitti suuntautuu kohti Rysyä. Reitti nousee aluksi suhteellisen jyrkästi kiemurrellen. Matkalla on pieni lampi, jonka rannalla oli kiva levähtää ja juoda reppupullosta vettä valtoimenaan virtaavan hien korvikkeeksi. Kivenlohkareiden alla solisevaa vettä ei pidä juoda, näin kertoi eräs paikallinen kulkija. Syy on Chata pod Rysmin huussi, josta kaikki valuva tulee suodattamatta näihin purovesiin. Jonkun matkan päässä saavutin koko ajan näkyvissä olleen ruuhkapaikan. Porukkaa oli odottelemassa pääsyä kettingille, jota muutama mies oli korjaamassa irrallaan olevista kivenlohkareista päätellen talven jäljiltä. Kettingit antoivat sopivasti tukea ylöspäin mennessä.

Nousu jatkui. Lopulta saavuin chatalle, jossa olin käynyt edellisen kerran muutamia päiviä aikaisemmin omien, nyt jo kotiin lähteneiden vaelluskavereiden kanssa. Silloin juttelimme keskenämme ruokatilauksesta. Tilaustamme vastaanottamassa oleva nuori nainen kysyi, olemmeko suomalaisia. Hämmästyksemme oli melkoinen. Hän selitti tunnistaneensa puheemme, koska hänen kaverinsa opiskelee yliopistossa suomea! Nyt me tervehdimme tytön kanssa toisiamme kuin vanhat tutut konsanaan. Tällä kertaa levähdin chatalla vain hetken hörpäten janooni tuopin juotavaa. Istuin vastapäätä erästä seinällä olevaa julistetta, jossa paikallisella kielellä kehotettiin 'vegetariaaneja menemään ulos' – taas eräs osoitus kämpän omistajan huumorista.

Tästä oli vielä jonkun verran sik-sak -matkaa huipulle. Ihmisiä oli paljon liikkeellä. Alastulijoiden määrä ihmetytti, sillä heidän oli täytynyt tulla vuorelle jo paljon aikaisin tai sitten he olivat yöpyneet chatassa. Huipulla oli Puolan ja Slovakian rajapyykki. Sieltä oli upeat näkymät joka suuntaan. Aivan jalkojen juuressa, mutta syvällä, oli Puolan puolella Rysamin järvi ja Morskie-Oko-järvi. Sieltä oli mahdollista nousta huipulle erittäin jyrkkää reittiä pitkin. Huipulla oli porukkaa paljon, oli suorastaan vaikeuksia mahtua joukkoon. Kaiken aikaa oli varottava, ettei kukaan tönäise minua tai etten itse tönäise ketään alas. Osa heistä lähti laskeutumaan kohti Morskie-Okoa. Paluumatkalla oli chatalla kiva syödä kunnon ateria ja palailla sitten samaa reittiä hiljakseen Chata Popradske Plesolle, jos ei muuten niin päiväunille.

Vaikka asuin Bilikova chatassa Slavkovsky stitin juurella, ei sille vuorelle tullut kiivettyä. Maisemien ihailuun olisi soveltunut hyvin myös Lomnicky stit, jolle olisi päässyt Tatranska Lomnicasta lähtevällä hissillä, mutta jäipähän vielä käymättä.

JATKOA TATRALLA VAELTELULLE LÖYTYY HELPOSTI
Jos aika antaa myöten, niin Tatran vaellusta voi jatkaa siirtymällä junalla Strbske Pleson ja Tatranska Strban kautta Zilinaan ja sieltä bussilla Mala Fatran kansallispuistoon. Toinen mahdollisuus on mennä Popradin kautta ihastuttavaan ja jylhään kansallispuistoon Slovakian Paratiisiin (Slovensky raj). Mala Fatrasta on juttua seuraavana. Slovensky raj:sta tulee tekstiä vähän myöhemmin.

Mala Fatra

VAELTAMASSA SLOVAKIASSA MALA FATRAN LEMPEISSÄ MAISEMISSA

Luoteis-Slovakiassa sijaitseva Mala Fatran kansallispuisto on kuvankaunista ja rauhallista seutua. Se on erittäin suosittua patikointi-, pyöräily- ja talviurheiluseutua. Sieltä löytyy runsaasti mukavia vaellusreittejä. Maasto on kumpuilevaa, mutta silti korkeuttakin löytyy. Vaarallisista reiteistä ei juurikaan voi puhua.

SAAPUMINEN
Tänne saavutaan Zilinan kaupungin kautta. Zilinaan pääsee helposti junalla Prahasta ja eri puolilta Slovakiaa. Itse tulin Tatran suunnasta, ensin paikallisjunalla Strbske Plesoon ja edelleen Tatranska Strba'han (aikatauluissa vain Strba), jossa oli vaihto 'oikeaan' junaan ja sillä sitten Zilinaan. Siihen kaupunkiin kannatti käydä edes pikimmiten tutustumassa.

Linja-autoasemalta oli tarkoitukseni lähteä bussilla Terchovaan, puiston keskuspaikkaan. Pysäkillä odotellessani tuli puheilleni oikein sliipattu mies tarjoamaan omalla autollaan kyytiä Terchovaan. En tokikaan lähtenyt hänen mukaansa. Sitä vastoin lähdin aikani kuluksi kävelemään lähikaduille. Palattuani lähempänä bussin lähtöaikaa, tuli sama mies taas puheille. Silloin ajattelin, että miksen menisi hänen kanssaan. Hänellä oli pikkubussi, joka oli jo täynnä ihmisiä. Pääsin etupenkille ja sainkin yllättäen aivan upean sight seeing -matkan hyvin englantia puhuvan kuskin kanssa. Viimeiset kilometrit olin kuljettajan kanssa kaksistaan, jolloin hän antoi todellisen yksityisoppitunnin Mala Fatrasta.

Terchovan kaupunki (www.terchova.sk, www.ztt.sk, turisti-infon e-mail: ztt@terchova.sk) on erittäin kaunis, pieni omakotitalokaupunki. Toisen maailmansodan lopulla se oli poltettu kokonaan, mutta on rakennettu sittemmin entiselleen. Talot ovat hyvin hoidettuja ja pihat kukkaloistossaan todella kauniita. Kaupungissa on kokoonsa nähden runsaasti hotelleja, motelleja ja perhemajoitusta. Ilmeinen turistipaikka siis. Itse löysin yösijan vanhan pariskunnan omakotitalon yläkerrasta. Vaikka pariskunta osasikin vain omaa kieltään, tulimme hyvin toimeen. Siellä oli mielenkiintoista tutustua perheen ainoaan karttaan, joka oli painettu vuonna 1951. Sitä käyttäen saatoin tyydyttää perheen emännän uteliaisuuden siitä, missä Suomi sijaitsee.

SITTEN ITSE PUISTOSSA
Varsinainen puistoalue on Terchovan ulkopuolella. Puistossa on kaksi pienen pientä kylää Stefanova ja Vratna, jotka ovat helposti myös kävellen saavutettavissa. Molemmissa kylissä on muutamia pensionaatteja tai chatoja. Terchovasta kulkee kyllä niihin myös bussi, joskin aika harvakseen. Puistoon johtava tie on kaunis maisematie ja soveltuu erinomaisesti kävellen kuljettavaksi. Paikoin tuntui kuin tie kulkisi syvässä rotkossa, jota korkeat ja jylhät kalkkikivikalliot reunustavat. Tien toisella puolella, rauta-aidan takana virtasi vuolas joki putouksineen. Joki virtaa kivasti kohisten Terchovan läpi. Huoneeni sattui olemaan joen puolella aivan sen partaalla, joten kosken kohina sai kunnian tuudittaa minut moniin sikeisiin uniin kaupungissa ollessani.

Stefanovasta lähtee useita patikointireittejä. Itse lähdin kerran patikoimaan keltaista ja myöhemmin siniseksi muuttuvaa reittiä kohti Terchovaa. Reitti kulki kauniiden, melkein puistomaisten, vain harvaa puustoa kasvavien metsien keskellä. Pitkin matkaa oli polun varrella tauluja, joissa selostettiin alueen luontoon liittyviä asioita, paikallinen luontopolku siis. 1800-luvulla unkarilaiset lammaspaimenet olivat pitäneet näitä alueita laituminaan ja se näkyi nyt maisemassa. Matkan varrella oli kiva pysähtyä lammaspaimenten vuonna 1897 rakentamaan majaan, jossa nyt toimi Koliba Podziar-niminen taukopaikka virvoiketarjoiluineen. Viehättävä paikka tauon pitoon. Matka jatkui tästä alkaen sinistä reittiä pitkin laskeutuen alas veden miljoonia vuosia sitten kovertamaan rotkoon ja kiemurrellen siellä jopa välillä keinotekoisia tasanteita ja tikapuita pitkin. Reitti tulee aikanaan Terchovaan hotelli Dieryn kohdalla, jonka savuinen grilli tuntui soveltuvankin hyvin päivän ateriapaikaksi.

Vratnan hiihtokeskuksesta (www.vratna.sk) pääsee niin halutessaan kaapelihissillä ylös vuorelle. Hissistä katsellen sillä kulkeminen tuntui hyvältä ratkaisulta, koska vuorelle nouseva rinne näytti todella jyrkältä. Siellä ei olisi ollut kiva hikoilla. Hissillä pääsi suhteellisen lähelle puiston korkeinta huippua Velky Krivania (1709 m). Tatran jylhien, kiveä täynnä olevien maisemien jälkeen oli ihan kiva välillä kulkea nurmipeitteisillä kumpumaisilla vuorilla, joista silti riitti näkyvyyttä laajalle ympäristöön. Jonkin verran harmitti, että heinäkuun lopulla jo siemenvaiheessa olevat laajat vuokkokedot eivät enää kukkineet, mutta siemeniä lähti taas mukaan mökille. Erikoista oli nähdä laajat alueet selvästi lapinvuokon siemenpalloja. Kukinta-aikana tämä on kaunista aluetta.

Kun takana oli parisen viikkoa Tatralla rymyämistä, ei enää houkutellut lähteä kiipeämään tämän alueen vaikeimmille reiteille eli ylös rösöisen näköiselle Velky Rozsutecille (1609 m) tai matalammalle Maly Rozsutecille (1340 m). Jotain koettavaa piti sentään jättää myöhemmillekin käynneille.

Via Podensis

YLÖS JA ALAS MÄKIÄ – PYHIINVAELLUKSELLA ETELÄISESSÄ RANSKASSA

Euroopassa riittää pyhiinvaellusreittejä

Euroopassa risteilee runsaasti keskiaikaisia pyhiinvaellusreittejä. Niiden etäiset kohdekirkot ovat Roomassa Pietarin kirkko ja Espanjassa sijaitsevassa Santiago de Compostelassa mahtava katedraali. Suomalaisittain mielenkiintoista on, että keskiaikaisissa kartoissa erääksi lähtöpisteksi on merkitty Hattula, josta katolisena aikana kuljettiin Hämeen härkätietä pitkin Rengon kautta Turkuun ja sieltä eteenpäin. Santiagon katedraali ja koko sinne suuntautuva pyhiinvaellus on nimetty apostoli Jaakobin mukaan. Rengon kirkkokin on nimeltään Pyhän Jaakobin kirkko.

Viime vuosina hyvin merkityt pyhiinvaellusreitit (etenkin Espanjassa) ovat tulleet tutuiksi myös suomalaisten vaeltajien keskuudessa. Näitä erinomaisia reittejä voi toki hyödyntää muutenkin kuin hartaudenharjoitusta varten suoritettua 'oikeaa pyhiinvaellusta' varten.

Via Podensis, melkoisen haasteellinen reitti

Kaakkoisranskalaisen kaupungin, Le Puy:n, sokeritoppamaiset tulivuorikalliot ovat vuosisatojen aikana nähneet kymmenientuhansien pyhiinvaeltajien aloittavan vaelluksensa kohti Espanjan Santiago de Compostelaa. Kauniina varhaistoukokuisena aamuna vuonna 2005 olin vuorostani minä lähdössä tuolle Via Podensis-nimiselle reitille kohti Pyreneitä ja etenkin Saint-Jean-Pied-de-Portin rajakaupunkia. Sieltä olin startannut kolme vuotta aikaisemmin ensimmäiselle pyhiinvaellukselleni Santiagoon.

Tätä reittiä (tunnetaan ranskalaisissa kartoissa vaellusreittinä GR 65) olin tuolloin kuullut kehuttavan mielenkiintoiseksi, haastavaksi ja kauniiksi. Pitihän asia lähteä tarkistamaan.

Jo ensimmäiset kilometrit osoittivat, etten tule saavuttamaan tavoitetta ilman hikoilua ja pohkeiden paukkumista. Käytännöllisesti katsoen suurinta osaa vaeltamisesta voi kuvailla kuin vierekkäin olevien Salpauselkien ylittämiseksi poikittain. Päivittäin noustavien ylämäkien määrä oli useita satoja metrejä. Kun vastaavat alamäet eivät ollet helpompia, tuntuivat päivittäiset kävelyt (alle 20 km - alle 40 km) iltaisin pohkeissa, reisissä ja repun alla rasittuneissa hartioissa pakotuksena ja venytystarpeena. Fyysiseltä vaatimukseltaan tämä reitti oli ehdottomasti haastavampi kuin melko tasaisten ja yksitoikkoisten peltoaukeiden poikki kulkeva Espanjan reitti (nimeltään Camino Frances tai Camino Santiago de Compostela).

Vuoristoisen maaston sekä ylätasangon peltoaukeiden ja niittyjen lisäksi tätä reittiä sävyttivät monet syvissä laaksoissa virtaavat isot joet. Likaisia jokia ei valitettavasti voinut edes hyödyntää uimiseen. Aivan kuin vaeltajan kiusaksi kylät ja kaupungit, joissa majatalot sijaitsivat, olivat joko syvällä jokilaaksossa tai kulloisenkin seudun korkeimmalla mäellä. Majapaikan saavuttaminen päivän viimeisillä voimilla vaati siis aina ylimääräisen ponnistuksen, varsinkin jos oli voitettavana jyrkkä ja irtosorainen ylämäki.

Keväinen kaunis luonto oli aina läsnä

Kukkaloisto ja lintujen tauoton laulu olivat vertaansa vailla olevia nautintoja koko vaelluksen ajan. Ylätasangoilla oli huikeaa nähdä ikiaikaisten sammalpeitteisten kiviaitojen reunustamat villien narsissien, orvokkien, sinililjojen ja lemmikkien muodostamat laajat kukkakentät. Teiden ja peltojen pientareille antoivat villit unikot oman viehättävän sävynsä. Metsien laiteet olivat kukkivien puiden ja pensaiden kaunistamat. Kukassa olevat sireenit ja kirsikkapuut antoivat lintujen viserrykselle oivallisen kehyksen.

Viljapellot olivat paikoin erittäin erittäin laajoja. Valitettavasti silmänkantamattomiin ulottuneet auringonkukkapellot eivät olleet vielä kukassa. Niissä olisi ihailtavaa riittänyt.

Reitti kulki luonnollisesti keskiaikaisten kylien ja kaupunkien kautta. Alkutaipaleen talot oli rakennettu harmaakivilohkareista, mutta ne olivat hyväkuntoisia ja siistejä. Varsinkin loppumatkan baskialueella talot olivat valkeaksi maalattuja ja kauniita. Kaikkialla pihat olivat hyvin hoidettuja. Monenlaiset ruusut, rododendronit, klematikset, liljat, muut perennat ja hyvin leikatut koristepensaat antoivat kylänäkymille ja pihoille viehättävän ilmeen.

Sateesta ei koko vaellukseni aikana ollut haittaa. Päivät kulkeminen oli suoritettava helteisessä auringonpaisteessa. Jatkuva helle rytmittikin vaellusta niin, että liikkeelle oli parasta lähteä mahdollisimman aikaisin aamulla ja majapaikkaan oli yritettävä saapua hyvissä ajoin iltapäivällä. 35 astetta hipovassa helteessä ei meikäläisen olisi ollut lainkaan kiva kulkea. Helteestä ei kärsinyt kapkaupuankilainen kumppani, jolla oli villapaita aina vähintään lantiolle kietaistuna valmiina päälle puettavaksi. Vuoriston kolea tuuli ja jatkuvasti hikinen paita aiheuttivat minulle lopulta keuhkoputkitulehduksen, jota oli pysähdyttävä pariksi päiväksi parantelemaankin. Sama vaiva tuntui olevan kyllä monilla muillakin.

Kylissä sai monenlaista huoltoa

Kyliä ja pikkukaupunkeja oli riittävän tiheään, että ruokahuollon saattoi surutta suunnitella niiden baarien ja kauppojen varaan.

Taajamissa reitti hakeutui luonnollisesti kirkkojen tuntumaan. Keskiaikaiset kirkot olivatkin katolisten pyhiinvaeltajien kovasti odottamia paikkoja päivittäistä messua varten. Kirkot soveltuivat toki myös omaan hiljentymiseen, usein jopa kauniin urku- tai viulumusiikin soidessa taustalla. Eipä käy kieltäminen, että viileään kirkkoon oli mukava mennä hetkeksi ihan vaan lepäämään hurjasti räkittävästä auringosta.

Itselleni pysähdyttävin kokemus oli osallistuminen vain pyhiinvaeltajille tarkoitetulle ehtoolliselle pienen pienessä kyläkirkossa. Toimituksena tapahtuma oli minulle outo, mutta vieressä istuva ranskalainen vaeltajakumppani selitti supatellen (englanniksi) tilaisuuden kulkua ja neuvoi, miten milloinkin tuli toimia. Papin suorittama toisen jalan pesu oli oudoin kokemus. Onneksi olin ehtinyt jo käydä suihkussa! Siinä supatellessa syveni katolisen ehtoollisen tietämykseni ja myös ystävyys tähän pohjoisranskalaiseen, myös eläkkeellä olevaan rehtorikollegaan.

Vaeltajajoukko on varsin kansainvälistä

Valtaosa tämän reitin vaeltajista oli ranskalaisia ja usein pariskuntia, jotka tuntuivat yleensä viihtyvän omissa oloissaan. Heidän ja paikallisen väestön (jopa turistitoimistoissa) kanssa oli vaikea olla tekemisissä, kun he vain harvoin osasivat vieraita kieliä. Tämä rajoitti yksin kulkevana ja ranskaa osaamattomana kanssakäymistäni toisten kanssa muun muassa iltaisin majapaikoissa. Tästä huolimatta matkan varrella tuli tutustuttua moniin kanssakulkijoihin. Joidenkin kanssa sähköpostit ja tekstiviestit kulkevat vieläkin.

Vaeltajajoukkoa voi hyvällä syyllä sanoa kansainväliseksi, sillä minäkin tutustuin Australiasta, Etelä-Afrikasta, Kanadasta, Uudesta-Seelannista, Hollannista, Karibian meren saarilta, Saksasta, Ruotsista ja Suomesta oleviin vaeltajiin sekä tietenkin muutamiin englantia osaaviin ranskalaisiin. Yleensä tällä reitillä on kuulemma paljon saksalaisia, mutta tuona vuonna heidän pyhiinvaelluksensa suuntautuivat uuden, Saksasta kotoisin olevan paavin vuoksi Roomaan.

Taipaleella oli monenlaisin matkatavoittein kulkevia vaeltajia. Eräs Berliinistä lähtenyt mies tuli vaeltaneeksi lähettämänsä joulukortin mukaan noin 3500 km. Edellä mainittu pohjois-Ranskasta lähtenyt kollega tuli vaeltaneeksi noin 2600 km ja eräs hollantilainen suurin piirtein saman verran. He kaikki lopettivat vaelluksensa vasta Santiagon takana Finisterrassa, Atlantin rannalla. Oma noin 800 km:n vaellukseni tuntuu em. lukujen rinnalla vaatimattomalta, mutta menihän siihenkin jo kuukauden päivät. Mukana oli myös paljon sellaisia, jotka kulkivat nyt viikon ja palasivat sitten seuraavalla lomalla tai muuten myöhemmin jatkamaan matkaansa. Heidänkin lopullinen pyrkimyksensä oli joskus saavuttaa Santiagon katedraali.

Vaellusalueilla on suuria eroja

Iltajutusteluissa tuli joskus toisten kanssa vertailtua kokemuksia pyhiinvaelluksilta Espanjassa ja nyt täällä Ranskassa.

Tällöin nousi poikkeuksetta esille seuraavia asioita: Paikallinen väestö Espanjassa oli ystävällisempää, vaikka ihmiset olivatkin köyhempiä. Ranskassa pyhiinvaelluksella tehdään enemmän bisnestä. Täällä on enemmän 'turisteja', koska majapaikat voi varata etukäteen ja koska kantamukset voi halutessaan lähettää alle 10 euron hinnalla seuraavaan majapaikkaan. Täällä majapaikat ovat siistimpiä kuin Espanjassa. Tämä reitti kulkee kauniimpien ja vaihtelevampien , mutta fyysisesti vaativampien seutujen poikki. Espanjan vaelluksella pyhiinvaeltajien keskinäinen kanssakäyminen oli selvästi vilkkaampaa ja rennompaa, kaikki yrittivät olla kanssakäymisissä toistensa kanssa kielivaikeuksista huolimatta. Autoilijoiden kohteliaisuus tien varressa kulkevaa vaeltajaa kohtaan oli molemmissa maissa huippuluokkaa. Siinä olisi suomalaiskuskeille opittavaa.

Mitä tällainen vaellus antoi kulkijalle

Jälleen kerran on todettava, ettei tämänkaltaiselta matkalta tule takaisin entisenlaisena. Vaelluksen aikana kehittyi kieltämättä hyvinkin harrassävyinen tunnelma, jota synnyttivät keskustelujen ja kirkkoissa poikkeamisten lisäksi reitin varrella olevat lukuisat, ikivanhat kiviset ristit sekä niiden päällä ja vieressä olevat sadat vaeltajien jättämät pienet 'rukouskivet', osoituksena kulkijoiden hartaudesta. Muutama majatalo oli kirkon hallinnassa lisäten siten koristeluillaan ja säännöillään tunnetta vaelluksen uskonnollisesta merkityksestä katolisille kulkijoille.

Kanssakäyminenkään uusien tuttavien kanssa ei voinut olla jättämättä jälkiä tällaisen yksinäisen vaeltajankin ajatuksiin. Monet muistot ja matkan yksityiskohdat palaavat mieleen omaan käyttöön kirjoitettua matkaraporttia lukiessa.

Tämäkin hyvin merkitty reitti huokeine majoitusmahdollisuksineen soveltuu erinomaisesti myös suomalaisille vaeltamisesta nauttiville kulkijoille. Tämä on 'retkeilyturismia' parhaimmillaan!

--------------**********-------------

Muutamia vinkkejä tämän reitin vaellusta suunnitteleville:

1. Via Podensiksen lähtöpaikkaan Le Puy:hin pääsee lentämällä Ryanairilla Lontoon kautta St Etienneen lähelle Lyonia ja sieltä edelleen junalla. On myös mahdollista lentää Pariisiin ja jatkaa sieltä junalla. Vaellusreitin varrella on useita rautatieasemia, joissa matkan voi halutessaan ja esim. sairauden vuoksi tarvittaessa keskeyttää. Alunperinkin voi siis vaeltaa matkasta lyhyemmän pätkän. Paluulennolle voi lähteä Bayonnesta. Lontoon Stanstedin terminaalissa lattialla yöpyminen on eräs matkan elämyksiä!

2. Netistä on löydettävissä useita markakertomuksia reissulta, mm. Googlesta hakusanalla 'via podensis'. Samoin sieltä voi tilata yksityiskohtaisia ohjeita sisältäviä opaskirjoja. Oma, kylläkin majoitustiedoiltaan osittain vanhentunut, mutta muuten hyvä opaskirjani oli Allison Raju: The Way of St-James, Le Puy to the Pyrenees (www.cicerone.co.uk) (painovuosi 2003). Majoitustietojen vuoksi matkalla oli hyvä lainata tutuilta tai turisti-infoista kirjaa Clouteau-Clouteau: Miam-Miam-Dodo (ISBN 2-9508486-4-8)

   (www.chemindecompostelle.com). Tässä vuosittain julkaistavassa kirjassa on tuoreimmat tiedot reitin varren yksityisistä ja kunnallisista majoituspaikoista (mm. gites d`étape), niiden puhelinnumeroista ja ruokapaikoista. Vaikka se on ranskankielinen, saa sen symbolikielestä ihan hyvin selvää.

3. 1:100 000 mittakaavaiset kartat reitin (GR65) alueelta helpottivat matkan ympäristön hahmottamista kirjassa olevien ylimalkaisten karttojen asemesta. Vaikka reitti oli erinomaisesti merkitty, oli hyvä silloin tällöin tarkistaa oman kulkemisen suunta muun muassa siksi, että siellä kulki myös muita merkittyjä GR-reittejä. Ilman karttoja olisi kulkenut ikäänkuin pussissa ja reitltä harhaantuessa olisi saattanut olla vaikeuksia löytää takaisin. Kompassiakin joskus kaipasin. Karttoja voi tilata netistä mm. osoitteista www.stanfords.co.uk tai www.themashop.co.uk. Omaa taivaltani varten leikkasin tilaamani viisi isoa karttalehteä sellaisiksi A4-kokoisiksi liuskoiksi, joissa reitti kulki. Mukanani oli siis vain 17 pientä helposti käsiteltävää karttaa.

4. Ranskassa majatalot voi varata etukäteen vaikka puhelimitse. Koska itse en osaa sanaakaan ranskaa, laati vaimo mukaani paperilapun, jossa ranskaksi kerrottiin kuka olen, etten osaa ranskaa ja pyydettiin turisti-infon virkailijaa varaamaan minulle yösijan majapaikoista, joiden nimet ilmoitan. Tämä lappu tuntui aluksi hyvältä tsoukilta, mutta oli todella tarpeen, sillä vain muutamissa turistitoimistoissa puhuttiin englantia! Etukäteisvaraukset osoittautuivat tarpeellisiksi, koska halusin päästä halvimpiin kunnallisiin majataloihin ja koska kulkijoita oli paljon.

5. Jotkut käyttivät kuljetusfirmaa (www.transbagages.com) kuljettamaan kantamukset 'turistimaisesti' etapilta toiselle. Tätä palvelua samoin kuin majatalon varausmahdollisuutta ei Espanjassa ole.

6. Hieman hinnoista: Yösija kunnallisessa gitessä (huoneessa monia sänkyjä) 9-15e, aamiainen (jos oli tarjolla) 3-5e, päivällinen (jos oli tarjolla) 10-15e, baareissa tee 2e, olut 2-3e.

.