VAELTAMASSA ALASKASSA KESÄLLÄ 1991
Taustaa, valmistelua ja menomatka
Ilmeisesti kaikki Jack Londonin kullankaivajista kertovat nuorisokirjat 1950-luvulta olivat virittäneet ”takaraivooni” salaisen kaipuun kullankaivajien maisemiin. Joulukuussa 1990 päätimme vaelluskaverin kanssa mennä seuraavana kesänä katsomaan, millainen paikka se Alaska oikein on.
Ennakkotietoa vaellusmahdollisuuksista tai mistään muustakaan tarpeellisesta ei ollut paljon saatavissa. Tätä on vaikea kuvitella nykyisenä internetin sisältämän valtavan tietomäärän aikakautena. Sitä ei löytynyt lähetystöstä eikä kirjastoista. Paras opas löytyi Saksasta, josta vaimo toi kirjan vähän ennen matkaamme. Eräs hämeenlinnalaisen kanoottiryhmän jäsen sanoi omiin kokemuksiinsa nojaten, ettei ”kukaan hullu mene Alaskaan vaeltamaan”. Käytettävissä olevan vähäisen aineiston mukaan oli vain luotava mielikuva tulevasta vaelluskohteesta.
Muutamaksi ensimmäiseksi päiväksi varasimme etukäteen bed and breakfast-tyyppisen perhemajoituksen Anchoragesta. Tiedon puutteen vuoksi emme voineet ennakkoon suorittaa tämän enempää mitään varauksia. Tiesimme, että Anchoragesta menee päivässä yksi juna pohjoista kohti ja yksi tulee takaisin. Linja-autoliikenteesta tai väliasemien kautta kulkevasta poikittaisliikenteestä meillä ei ollut mitään tietoa. Ainoa tieto helpoista kulkuneuvoista olivat puskapilotit, joita kalastelijat käyttävät mennessään kalapaikoille. Nämä lentokoneet eivät meitä houkutelleet. Varsinaiseksi kohteeksemme valitsimme keskellä Alaskaa sijaitsevan ja Pohjois-Amerikan korkeimman vuoren, Mount McKinleyn juurella olevan Denalin kansallispuiston (www.denali.national-park.com).
Karhuvaarasta tiesimme, mutta siihen emme voineet kotona mitenkään varautua. Emmehän kumpikaan olleet ampuneet muuta kuin joskus armeija-aikana ja sillä ”metsästyskokemuksella” ei ollut paljon tekemistä hurjistuneen karhun edessä. Jätimme siis varustuksestamme kiväärit pois. Muuta varustusta suunnitellessamme pidimme ohjenuorana Sarekin vaellusten kokemuksia, sillä oletimme ilman muuta, ettei Alaskassa niillä leveysasteilla voi olla sen hankalammat olosuhteet. Jotta kaikkea vettä ei tarvitsisi aina keittää, otimme matkaan giardiasis-parasiitteja tappavia pillereitä. Molemmilla olivat silloin markkinoille tulleet uudenaikaiset ilmatäytteiset retkipatjat. Fjällrävenin tuplakupoliteltta oli majoitteemme.
Lentoreitiksi tuli muutamista vaihtoehdoista Hki-Tukholma-Kööpenhamina-Seattle-Anchorage. Menomatkasta muodostui erikoinen. Vaatiessamme ehdottomasti koneessa tupakoimattomien osastoon ja kun sellaista ei löytynyt Kööpenhaminasta eteenpäin, sijoitettiin meidät siellä ilman lisämaksua business-luokkaan. On aivan selvä, ettei meillä ollut siihen ratkaisuun poikkipuolista sanaa sanottavanamme. Nautimme menomatkasta kirjaimellisesti täysin siemauksin, sillä ruoka- ja juomatarjoilut olivat ruhtinaalliset. Grönlannin ylittäminen kirkkaalla säällä herätti kummasti virvelöintihalut niille rannoille.
Seattlen ja Anchoragen välillä tarvitsi joku kaverini makuupussia ja -alustaa, koska ne olivat häipyneet hänen tiukasti pakatun rinkkansa päältä. Uusien löytäminen oli tietenkin ensimmäisiä tehtäviämme
Alkuaika Anchoragessa
Mutkien takaa löysimme majapaikkamme, iäkkään italialaissyntyisen vanhan rouvan omakotitalon, jonka yläkerran huoneeseen majoituimme pariksi yöksi.
Saimme selville missäpäin tätä laajaa kaupunkia sijaitsee hyvä urheilutavaraliike ja menimme sinne bussilla. Sen kuljettaja sattui olemaan mies, jonka isoisä (Soukkala nimeltään) oli kotoisin Alavudelta. Hän ei osannut suomea, mutta tunnisti kyllä meidän puhuvan suomea. Kaverini osti hyvän makuupussin ja -alustan. Erikoista oli nähdä, millaisia todella kylmiin olosuhteisiin tarkoitettuja jalkineita ja vaatteita tässä liikkeessä oli myynnissä. Turvallisuudentunteen varmistamiseksi ostin kaasu-pippuri -paineruiskun, joka häätää kuulemma jääkarhunkin kuuden metrin päästä.
Päivän aikaan kaupungilla ei näkynyt eskimoita, mutta illan tullen heitä alkoi ilmaantua katukuvaan yhä enemmän samalla, kun ”valkoihoiset” jo poistuivat katukuvasta. Kaikki eskimot olivat enimmäkseen humalaisia ja varsin resuisia. Sääliksi kävi tätäkin alkuperäiskansaryhmää.
Yllättävää oli, ettei turisti-infoilla ollut meille mitään annettavaa, kun kyselimme vaellusmahdollisuuksista yms. Rautatieasemalta kävimme katsomassa juna-aikatauluja.
Kohti Denalin puistoa
Mielenkiintoinen ja upeiden maisemien halki kulkeva junamatka alkoi varhain aamulla. Saimme vapaasti valita paikkamme, tilaa riitti. Toisen kerroksen näköalavaunusta oli tietenkin parhaat näkymät. Suulaat oppaat antoivat vaunuissa taukoamatta tietoja kasvillisuudesta ja maisemista. Taas mielenkiintoinen yllätys, yhden oppaan isovanhemmat olivat suomalaisia. Suomalaisjuurisia ihmisiä on kuulemma Alaskassa runsaasti. Monissa paikoissa me olimme kuitenkin ensimmäiset suomalaiset.
Illan suussa olimme Denali Park'in villin lännen -tyylisellä rautatieasemalla. Menimme suoraan vaeltajille ja junamatkailijoille tarkoitetulle Morino-nimiselle leirintäalueelle ihan aseman vieressä. Teltan pystytettyämme menimme Visitor Access Center'iin (www.alaska.org/denali/advice-talkeetna-option.htm) selvittelemään lupa-asioita. Monien koukeroiden jälkeen saimme luvan yöpyä täydeksi väitetyllä leirintäalueella. Lopullinen lupa tuli vasta, kun kerroimme telttamme jo olevan siellä pystyssä! Saimme myös luvan viikon vaellukselle tietyllä, puiston ääripäässä sijaitsevalla alueella, koska muut alueet olivat kuulemma täynnä tai niillä oli liikaa karhuja. Lupa tuli kunhan olimme panneet moniin papereihin nimemme ja saaneet opetusta seudun erikoisongelmista, mm. infoa karhun kanssa toimimisesta. Ainoa asia, mistä meille ei heidän mielestään tarvinnut kertoa, oli hypotermia, koska olimme Suomesta. Allekirjoitusten merkitys lienee heidän vapauttamisensa kaikesta vastuusta. Erikoisin varustus, jonka saimme oli paksusta mustasta muovista ruuveilla suljettavin kansin valmistettu noin 10 litran säiliö ruokien kuljetusta varten. Karhut eivät kuulemma saa sitä auki! Olipa niissä rinkkojen päällä kannettavaa.
Karhujen varalta myös leirintäalueella oli isot peltikontit ruokatavaroiden säilytystä varten. Jäljistä päätellen otsot olivat joskus niihin yrittäneetkin. Maaoravat ja paikalliset kuukkelit olivat kivaa leirintäseuraa.
Aamuteetä keittäessämme koimme ikävän yllätyksen, sillä Anchoragesta ostamamme polttoaine, jota luulimme Trangioihin sopivaksi, syttyi palamaan hirmuisella liekillä. Onneksi emme olleet silloin lähellä telttaa. Meillä ei tietenkään ollut ollut mukanamme Trangioihin soveltuvaa tenttua. Kyselimme sitä Visitor centeristä, mutta kertoivat, ettei sitä voi täällä käyttää, koska eskimot joisivat sen kurkkuunsa. Lainasimme joltain ystävälliseltä sielulta retkemme ajaksi petroolikeittimen.
Denali-puistossa on noin 130 km pitkä maantie, jota yksityisautoilla voi kulkea vain pätkän verran. Puistossa huolehtivat shuttle-bussit ilmaiseksi kaikesta liikenteestä. Vaeltajia varten kulki erikseen camper-busseja, joihin pääsivät vain rinkkaselkäiset. ”Tavallisia” turisteja puistossa tuntuu kulkevan paljon, retkeilijöitä ei niinkään.
Syvemmälle puistoon
Camper-bussilla lähdimme varhain aamulla kohti Wonder Laken leirintäaluetta (upeita ruskakuvia Woder Lakesta eteenpäin: www.terragalleria.com/parks/np.denali.4.html). Koko matkan ajan näkyivät taustalla Alaska Range-vuoriston huiput ja lopuksi Wonder Laken takana itse Mount McKinley (www.new7wonders.com/nature/en/nominees/northamerica/c/MountMcKinleyMountainPeak/).
Bussin kuljettaja toimi samalla matkaoppaana selostaen koko ajan näkymiä ja pysähdellen silloin, kun joku halusi valokuvata jotain näkymää tai lähikohdetta (maisemia, karibuja, majavia, karhuja tai hirviä). Turistit hyvinkin kaukaa USA:n eteläisemmistä osista tulevat tänne varta vasten nähdäkseen M McKinleyn. Bussimatka päättyi Eielson Visitor Center'iin (www.alaskatravel.com/denali-park/shuttle-bus-eielson-am.html). Suurin osa matkalaisista palasi takaisin. Me jatkoimme automatkaa viimeiselle varsinaisessa puistossa olevalle leirintäalueelle Wonder Lake'lle. Sinne päättyi bussireitti, mutta tie jatkui vielä kohti 8 km:n päässä olevaa Kantishna'a (www.kantishnaroadhouse.com/). Janosta kärsien laahustimme tuon taipaleen. Luonnonvettähän ei voinut giardiasis-parasiitin vuoksi juoda sellaisenaan.
Yövyimme yhden yön Roadhousen takana hevosaitauksen vierellä, mutta istuimme tuokion tässä kapakassa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kullankaivajakylän tunnelmasta nauttien. Pihassa oli vuodelta 1906 peräisin oleva toimistorakennus ja kullankaivajan teltta varusteineen. Joen rannalla oli myös pienen pieni sauna. Ystävällinen ja selvästi työstään nauttiva baarimikko antoi meille paljon hyviä neuvoja vaellustamme varten. Tuloiltana meillä ei ollut mitään mahdollisuutta ehtiä riittävän kauaksi kylästä, sillä emme saaneet yöpyä karttaan merkityn ”päiväalueen” sisällä. Teltan pystytettyämme alkoi sataa oikein kunnolla ja sitä riitti aamuyölle saakka.
Varsinaiselle vaellusalueellemme
Söimme kapakassa tukevan aamiaisen.
Rinkat painoivat paljon (karhusäiliöt, paljon petrolia ja juomavettä tavanomaisten varusteiden lisäksi). Petrolia piti olla paljon siksi, että tulimme olemaan aika korkealla, jossa vettä täytyy keittää kauan, koska veden kiehumispiste saattaa olla vain 70 astetta, mutta parasiitit eivät siihen heti kuole, van keittämistä piti jatkaa pitkään. Kaikki juotava vesihän piti keittää ja näin ollen puuron, kastikkeiden ja teen valmistus vaati polttoainetta tavanomaista paljon enemmän. Kärrytie nousi jyrkästi ja pian saavutimme ensimmäiset karttaan merkityt vanhat kaivokset. Onni oli mukanamme, sillä takaamme tuli jeeppi, jota ajoi nainen (jonkun kullankaivajan vaimo) kanssaan poika ja koira. He ottivat meidät kyytiinsä, joten pääsimme helposti heidän leiriinsä.
Tutustuimme heidän kaivauksiinsa. Rouvalla ja hänen miehellään oli pistoolit vyöllä karhujen pelottelemiseksi. He keräsivät ukonkiven näköisiä kiviä noin 50 vuotta vanhan kaivoksen jätekasoista. Nykymenetelmillä niistä saadaan kuulemma hyvin irti arvokkaat ainekset.
Jatkoimme matkaa jalkaisin. Kipusimme yli erään vuoren ja perustimme leirimme heti päiväaluerajan taakse. Ei puita missään. Karhun sontaa löytyi. Vesipaikka vuoren rinteessä, rajan väärällä puolella, vanhan kaivuupaikan tuntumassa.
Teltan pystytettyämme veimme ruokasäiliön ja keittovehkeet ohjeiden mukaisesti noin 100 metrin päähän teltasta. Teltassa ei saa pitää mitään ruualta tuoksuvaa. Tuo etäisyys siksi, että jos karhu tulee penkomaan meidän ruokiamme, niin se on riittävän kaukana, jotta me voimme ajatella sen poishätistämistä tai lähteä itse etäämmälle lipettiin.
Puuton ympäristö tarjosi paljon nähtävää. Maisemat olivat avarat. Kasvillisuus oli päällisin puolin kuin Suomessa, mutta lajikkeet olivat erilaiset. Horsma kasvoi vain 10-20 cm:n korkuisena ja siinä muutama iso, kaunis kukka. Pensashanhikkia kasvoi villinä. Suopursu esiintyy kuivillakin paikoilla n. 4 cm:n korkuisena. Kissankello oli 3 cm:n korkuinen. Lapinvuokko oli voimakaskasvuinen. Jonkun sortin leppä oli täällä vastaavanlainen puskakasvi kuin Lapissa tunturikoivu ja vaivaiskoivu. Murmeleita ja maaoravia oli teltan ympärillä paljon. Muutamia kotkia liiteli taivaalla.
Sateen sattuessa sateessa
Ensimmäinen varsinainen aamu Alaskan villissä luonnossa paljasti heti alussa tulevan sään luonteen. Taivas oli harmaa, pilvet roikkuivat matalalla.
Tästä huolimatta ensimmäisen päivän käytimme päiväreppuvaelteluun Kantishnan yläpuolella olleelle vuorelle. Sieltä oli mahtavat näkymät Mount McKinleylle eli paikalliselta nimeltään Denalille. Vaikka sen huippua ei pilven seasta nähtykään, oli vuorinäkymä vertaansa vailla.
Matkalla vuorelle olimme kulkeneet Pake Housen kautta. Tämä jo huonossa kunnossa oleva kämppä on joskus palvellut kulkijoita. Vieraskirjakin löytyi. Katto piti tihkusateen, mutta paluumatkan kovempi sade tuli ajan kanssa katosta läpi. Kämpässä oli kamina, mutta polttopuista ei tietoakaan. Petrolia löytyi runsaasti, joten aloimme varovaisesti polttaa sitä kaminassa saadaksemme lämmintä.
Rinnesoilla kasvoi tiheää pensashanhikkia ja juolukkaa. Lapinorvokissa oli isot kukat. Matalaa ukonhattua kasvoi siellä täällä. Kulkiessa oli ohjeiden mukaan huudeltava, että karhut tietävät väistyä tieltämme. Teltalle tulimme aivan läpimärkinä. Siitä päivästä tuli ensimmäinen, jolloin aamupala jäi viimeiseksi ruuaksi. Sateessa emme viitsineet lähteä keittelemään ruokavesiä.
Täytyy myöntää, että sade pilasi meidän retkemme. Vaatteita ei saatu missään kuivaksi. Untuvapussini oli epäonnistunut, koska kaverin kuitupussiin verrattuna se oli kostuessaan kylmä.
Vähäiset sateettomat tai tihkusateiset ajat kiertelimme tienoita ympäriinsä lähihuippuja valloitellen.
Eräänä sateettomana päivänä valloitimme 4753 jalkaa korkean Spruce Peak'in. Uutena lintuna näimme kivitaskun. Etäältä näimme myös naalin tai sen näköisen eläimen.
Teltalle palattuamme satoi jälleen taivaan täydeltä ja taas jäi päivän ateria syömättä. Sadetta oli pidettävä ainoassa suojassa eli tuulen tuivertamassa teltassa. Kaikki vaatteet alkoivat olla jo märkiä tai ainakin pahasti kostuneita.
Vuorelta olimme nähneet erään laakson pohjalla kullanhuuhtojien leirin. Sateettomana päivänä menimme sinne. Joen rantaa oli pöyhitty oikein kunnolla ja lähivuorten rinteet olivat täynnä kaivausmonttuja. Valtauksella oli kaksi miestä etsimässä korukiviä apunaan isot kaivinkoneet ja pumput. Romua oli joka puolella hirveä määrä. Pienen kiitoradan reunassa oli lentokoneen romu. Se oli jäänyt siihen parisen vuotta aikaisemmin laskutelineen katkettua.
Miehet asuivat isossa asuntovaunussa. Saimme siellä kahvit. Ovi oli sisäpuolelta täynnä karhun kynsien jälkiä. Miehet olivat kääntäneet ovet, jotta ehjä puoli tuli ulospäin estämään uusia ryntäyksiä. Lähtiessämme palaamaan omalle leirillemme näimme edessämme olevasta pensaikosta lähteneen karhuemon kahden poikasensa kanssa ryntäämässä jo turvallisen etäällä rinnettä ylöspäin. Tämän jälkeen pidimme entistäkin enemmän ääntä ilmoittaaksemme näille pedoille olevamme tulossa.
Tämä oli viimeinen päivämme näissä maisemissa ja samalla viikon kaunein. Pesimme pyykkiä ja kuivasimme auringossa kaikki rinkoissakin olevat kostuneet vaatteet. Paluumatkalla poikkesimme hyvästelemään kullankaivajaperheen ja kuljimme jeeppitietä Kanteeshnaan. Siellä leiriydyimme entisen paikkaan.
Saimme baarimikolta luvan lämmittää saunan. Saunominen olikin verraton päätös viikon vaellukselle. Sen yksinkertaisempi ei sauna juurikaan voi olla. Yksinkertaiselle lauteella olisi mahtunut enintään kolme henkilöä. Kiukaana toimi pieni valurautainen hella, jonka päällä olevassa emalikattilassa lämpesi pesuvesi. Löylyä saatiin heittelemällä vettä sekä hellan levylle että peltisen savutorven kylkeen. Joessa pulahtamisen jälkeen nautinto oli täydellinen.
Ilta kului pitkälle yöhön baarissa maistellen mm. isännän erinomaista dippikastiketta (Cheddar-juustoa, Halapenyo-pippuria, viherpippuria ja tomaattisosetta).
Palasimme tuloreittiä pitkin lopulta Morinon leirintäalueelle. Otimme selvää Anchorageen menevän Gray Linen-bussin aikataulusta ja vietimme viimeisen iltamme näissä maisemissa.
Takaisin Anchorageen ja kohti Alaskan eteläosaa
Bussi oli erinomainen vaihtoehto junalle. Maisemat näkyivät paremmin kuin junasta. Nuori naiskuljettaja toimi mainiona ja puheliaana oppaana.
Anchorageen saavuimme illalla. Asuntoa ei ollut varattuna. Yritimme ensin löytää tilaa Youth Hostelsista, mutta siellä vaadittiin kansainvälistä jäsenkorttia, jollaista meillä ei ollut. Lähimotelli oli tavattoman rähjäinen, joten sinne emme halunneet mennä. Puhelinsoitto ennestään tutulle mammalle ja saimme hänen luotaan taas yösijan.
Ajatuksemme oli lähteä tutustumaan eteläiseen Alaskaan. Siellä sijaitsevaan Sewardiin meni päivässä vain yksi bussi tai juna. Sen päivän liikennevälineet olivat jo menneet, joten päätimme vuokrata auton viideksi päiväksi.
Lähdimme ajamaan kohti Homer'ia, jonka leirintäalueelle pystytimme telttamme. Matkalla ehdimme tottua pariin meille outoon asiaan. Mittarilukeman ja auton aistittavissa olevan nopeuden välillä tuntui olevan melkoinen ero ennenkuin tajusimme, että nopeus olikin mailia/h eikä km/h. Toinen kummallisuus pelästytti meidät aina autoon mennessämme. Aina kun suljimme auton oven, rämähtivät turvavyöt automaattisesti päälle. Kaupungilla kiertelyn lisäksi lähdimme hakemaan kalastusmahdollisuuksi. Erään matalan joen rannalla onnistui kaverini saamaan koukkuun pyrstöstään kiinni jääneenä punaisen, kutemaan nousemassa olevan lohen. Siitä (93 cm pitkä) meille riitti syötävää muutamaksi päiväksi.
Seward'issa Kenain niemimaan itäosassa asetuimme taas leirintäalueelle. Seward oli korkeiden, osittain lumipeitteisten vuorten ympäröimä ja rantoja lukuunottamatta siisti satamakaupunki. Nimensä kaupunki on saanut Alaskan Venäjältä ostaneen senaattorin mukaan. Satamassa oli mielenkiintoista seurata paikallisten ihmisten kalastusta. He heittivät virvelillä mereen lyijymötikän, jossa oli kolme isoa koukkua. Ja kalaa nousi. Lohia täytyi olla meressä valtavasti, koska niitä ei tarvinnut mitenkään houkutella uistimeen.
Takaisin pohjoiseen
Paluumatkalla Anchorageen tutustuimme mm. turisteille nähtävyydeksi kunnostettuun kullankaivajan kaivokseen ja upeaan Portagen jäätikköön kylläkin vain jääjärven rannalta katsellen muiden turistien tapaan. Anchoragen ohitse jatkoimme matkaa Alaskan tärkeimälle maatalousseudulle, Matanuskan laaksoon atapaskaintiaanien vanhoille asuinalueille.
Muutama matkamme viimeinen päivä kului tutustumalla Matanuskan laakson nähtävyyksiin, mm. isoon myskihärkäfarmiin, kiertelemällä Anchoragessa 15 km pitkin merenrantaa tutustumassa maanjäristyspuistoon sekä tietenkin ostoksilla.
Jälkitunnelmia ja -mietteitä
Suomeen verrattuna Alaska ei ollut luonnoltaan niin erilaista kuin olin etukäteen kuvitellut. Etukäteisinformaation puutteesta johtuen petyimme lopulta vaeltamisen mahdollisuuksiin. Denalin puisto oli toki kokemisen ja näkemisen arvoinen, sää vain sattui olemaan erittäin kehno, joten vaeltamisesta emme saaneet nautittua niin paljon kuin olisimme toivoneet. Julkista liikennettä ei ollut paljon ja se keskittyi nimenomaan Fairbanks–Denali – Anchorage-Seward -maantiehen. Siitä sivulle kulkeminen olisi ollut tuskin mahdollista ilman ongelmia.
Eteläisemmillä alueilla totesimme, ettei metsissä olisi pystynyt vapaasti kulkemaan tiheiden ja piikkisten pensaiden sekä tuuheiden kuusikoiden vuoksi. Olisikohan metsissä voinut vapaasti kulkeakaan jatkuvan karhuvaaran ja mahdollisten lupamenettelyiden takia.
Leirintäalueet olivat hyviä ja niissä turvallisen tuntuista yöpyä. Metalliset kontit takasivat sen, etteivät karhut päässeet ainakaan leiriytyjien ruokiin käsiksi.
Kaikesta päätellen Alaska soveltuu paremmin kanoottiretkeilyyn ja lentokonekuljetusten (puskapilottien) varaan rakentuvaan kalasteluun kuin vapaaseen vaeltamiseen.
Erilaisista ongelmista huolimatta olimme matkaan tyytyväisiä. Olimmehan nähneet melkoisen mielenkiintoisen maapallon kolkan ja tämähän on arvo sinänsä.
